Lords of Shadow – Mirror of Fate - Arvostelu
Castlevania ruoski tiensä teräväpiirtomaailmaan vuonna 2010 julkaistun Lords of Shadown myötä. Samalla tapahtui myös irtiotto Castlevanian siihenastiseen kronologiaan, kun kaikki aiemmat pelit hylättiin niin tarinan kuin pelattavuudenkin puolesta. Tilalle saapui espanjalaisen Mercury Steamin luoma God of War -peleistä runsaasti vaikutteita ottanut hack n’ slash -peli, josta oli aistittavissa selvästi edellisiä osia korkeammat tuotantoarvot niin pelillisesti kuin taiteellisestikin.
Lords of Shadow maistui niin kriitikoille kuin pelaajillekin, ja jatko-osasta tuli nopeasti itsestäänselvyys. jatko-osaa kärsimättömästi odottaville Konami ja Mercury Steam tarjoilevat välinäytöksen Nintendon 3DS-pelikonsolilla. Hirviöitä löytyy pelistä itsestään, mutta myös nimestä, sillä koko nimi kuuluu Castlevania: Lords of Shadow – Mirror of Fate.
Peli siis, nimestä viis kuten voidaan sanoa. Puhutaanpa pelistä itsestään. MoF ottaa esikuvakseen GBA:n ja DS:n lukuisat Metroidvaniat, lisäten soppaan uudistetun graafisen ilmeen, ja enemmän comboihin pohjautuvan taistelumekaniikan. Pelissä liikutaan enemmän tai vähemmän lineaarisesti pitkin linnan käytäviä ja katakombeja tutunomaisen kartan avustuksella. Karttaan voi merkitä paikkoja, joita pääsee tutkimaan myöhemmin, ja lisäksi sen avulla voi seurata, kuinka paljon bonuksia kyseisen kartan alueelta on vielä löytymättä. Pelin alueet eivät ole kovin yhtenäisiä, vaan toimivat hieman samaan tyyliin kuin Order of Ecclesian pienalueet, joskin maailmankarttaa ei tästä pelistä löydy, vaan pelaaja liikkuu alueiden välillä jalkapatikassa.
Ensimmäistä kertaa Castlevania historiassa pääpeliin kuuluu useampikin pelattava hahmo, joilla kaikilla on oma osuutensa tarinankuljetuksessa. Peli aloitetaan tutorial-osuudella edellisestä osasta tutun Gabrielin saappaissa. Tämä osio ei kauaa kestä, kun tarinaa jo lähdetään kuljettamaan tyyliteltyjen, hieman sarjakuvamaisten välivideoiden kautta. Välivideoista löytyy myös ääninäyttelyä, joskin se on suurimmaksi osaksi todella ankean kuuloista, melkein kuin suoraan paperilta luettua. Kun tarina pääsee alkuun, on aika hypätä Simon Belmontin taljaan, ja lähteä piiskajahtiin Draculan linnaan. Kuten LoS:ssa, tässäkin etsitään kaatuneiden sotureiden kääröjä, joista löytyy vihjeitä ongelmien selvittämiseen, sekä viittauksia erilaisiin populäärikulttuureihin. Kääröistä, kuin myös vihollisten listimisestä voi ansaita kokemuspisteitä, joilla voi avata lisää comboja suoritettavaksi.
Taistelumekaniikka onkin pelin paras puoli; comboja on paljon ja niitä yhdistelemällä voi kaataa isommankin vihulaisen helposti. Kääntöpuoli on se, että peli on todella helppo, ja sitä on helpotettu entuudestaan rokottamalla kuolemasta vähänlaisesti. Kun kuolema kolkuttaa ovelle, päätyy pelaaja vihollisalueen ulkopuolelle, tai jos kyseessä on pomotaistelu, edelliseen checkpointiin. Jos kuolema sattuu useamman kerran, pelaaja palaa henkiin suuremmalla energiamäärällä kuin edellisellä kerralla.
Taistelu hoituu samalla tavalla kuin LoS:ssakin, joskin tietenkin kaksiulotteisesti, ja vähemmällä QTE-sadolla varustettuna. Pomotaistelut ovat näyttäviä, ja edellisen pelin juustoisista, toistuvista one-linereistä on päästy eroon. Aseista voin kertoa sen verran, että vaikka pelin päähenkilöt käyttävät eri aseita, Simon ruoskaa, Alucard vampyyrivoimiaan ja Trevor Belmont taisteluristiä, toimivat ne pääpiirteissään samalla tavalla. Aiemmin mainitsemani QTE:t tekevät toki epätoivotun paluun pomojen jälkeisissä kahakoissa, sekä pelinkäynnissä, esimerkiksi arkkujen ja ovien avaamisessa. Käsitykseni sfääreihin ei vain mahdu, miten moisiin perusasioihin on onnistuttu QTE upottamaan. On se vaan niin turhaa.
Pelimekaniikasta päästään graafiseen ulkoasuun, joka on hieno katseltavaa. Hahmojen liikehdintä on sulavaa, toiminta pysyy käsissä tiukoissakin tilanteissa, ja taustat ovat varsin komeita katseltavia. Varsinkin 3D.n kanssa päästään paikoitellen todella komeisiin maisemiin. Vihollisetkin on mallinnettu ja suunniteltu hyvin, vaikka ne eivät 2D-maailmassa pääse täysin oikeuksiinsa.
Musiikin saralla ollaan jälleen hieman hakoteillä. Kuten LoS:ssa, tässäkin on haettu mahtipontisia, elokuvamaisia sävelmiä Oscar Araujon johdolla. Valitettavaa on, että suurin osa kappaleista on geneeristä, josta puuttuvat kaikki koukut. Ne eivät jää mieleen missään vaiheessa, eivätkä anna välikohtauksille lisäpontta. Syynä saattaa olla tietenkin myös se, että 3DS on selvästi rajoitetumpi alusta kuin kotikonsolit.
Mirror of Fate ei liiallisella sisällöllä juhli, sillä peli on ohi melko nopeasti. Omalla kohdalla pelikello näytti 100% läpipeluun jälkeen noin 11 tuntia, joten ripeä pelaaja juoksee pelin läpi sen kummemmin esineitä keräämättä noin 6-8 tuntiin. Tässä on se hyvä puoli, että peli ei pääse tylsistyttämään missään vaiheessa, vaan pystyy pitämään mielenkiinnon yllä melko samankaltaisen toimintamätkinnän puitteissa.
Ne 11 tuntia olivat miellyttävät, ja peliä tuli pelattua koko viikonlopun ajan pitemmissäkin erissä. Loppuhuomiona haluan sanoa, että auringonpaisteessa ei pelaamaan kannata lähteä, sillä tummanpuhuvat maisemat katoavat täysin ruudulta, jättäen jälkeensä pelkkää sohjoa.
Mirror of Fate ei keksi pyörää uudelleen, vaan yrittää muuttaa Metroidvanioiden pelimekaniikkaa toiminnallisempaan suuntaan. Ajatus on hyvä, mutta toteutus on jäänyt hivenen puolitiehen, ja pelin tarkoitus onkin tarjota silta tulevaan Lords of Shadow 2:een, joka on tulossa myöhemmin armon vuonna 2013. Peliä voi suositella sekä seikkailun, että toiminnan ystäville rakenteesta johtuen. Pelin fyysinen painos on melko pieni, mutta mikäli haluat pelata peliä heti, voit ostaa sen Nintendo eShop-kaupasta.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
  |
– Graafisesti näyttävä – Toimiva ohjaus |
– Lyhyt ja helppo – Hengetön ääninäyttely – Unohdettava musiikki |