The New Generation - Arvostelu
Castlevania: Bloodlines – joka on Euroopassa julkaistu nimellä Castlevania: The New Generation – on varsin poikkeuksellinen, suorastaan ainutlaatuinen peli koko Castlevania-pelisarjassa. Näin ensinnäkin siksi, että se on Castlevania-sarjan ensimmäinen peli, jossa pelaaja voi alusta pitäen valita itselleen pelihahmon kahdesta varsin erilaisesta vaihtoehdosta. Toisekseen se on sarjan ainoa peli, jonka tarinassa viitataan suoraan Bram Stokerin Dracula-romaanin tapahtumiin.
Castlevania: Bloodlinesin tarina sijoittuu vuoteen 1917, keskelle 1. maailmansotaa, jossa kaatuneiden sieluja naisvampyyri Elizabeth Bartley alkaa hyödyntää tarkoituksenaan herättää kreivi Dracula jälleen henkiin ja matkaa siksi Euroopan halki eri paikoissa. John Morris, Dracula-romaanista tutun Quincy Morrisin poika, lähtee seuraamaan hänen jalanjälkiään, koska hän on isänsä tavoin vampyyrinmetsästäjä ja vannonut taistelevansa pimeyden voimia vastaan. Hänen kumppaninsa Eric Lecarde puolestaan on kostoretkellä, koska hänen kihlattunsa muuttui vampyyriksi Bartleyn toimesta.
Pelin alussa pelaaja voi valita pelihahmokseen joko Johnin tai Ericin. Kummankin hahmon perusliikkeet ovat samanlaiset, mutta molemmilla on omanlaisensa ase; Johnilla Vampyyrintappaja-ruoska ja Ericillä Alucarde-keihäs. Tämän vuoksi kummankin hahmon taisteluominaisuudet ovat melko erilaiset, mikä saa aikaan sen, että pelikokemus on eri hahmoilla täysin erilainen. Tämä onkin yksi pelin harvoista vahvuuksista. Pelissä edetään perinteiseen Castlevania-tyyliin suoraviivaisesti taso kerrallaan, mutta poikkeuksellisesti jokainen taso on vain yksi rajattu paikka Euroopassa. Esimerkiksi Draculan linna on tapahtumapaikkana vain ensimmäisen tason ajan, minkä jälkeen seuraava tasona onkin antiikin temppelirauniot Kreikassa. Pelikokemuksen kannalta tämä on kuitenkin yhdentekevää; kaikki tasot voisivat yhtä hyvin sijoittua yhteen ja samaan kaupunkiin, eikä se muuttaisi itse pelaamista mitenkään.
Harmittava seikka sen sijaan on se, että tasoja on koko pelissä vain kuusi. Jokainen niistä on onneksi pituutensa puolesta varsin laaja, mutta siitä huolimatta Bloodlines on muihin Castlevania-peleihin verrattuna todella lyhyt peli. Lyhyyttä on toki pyritty kompensoimaan muun muassa sillä, että pelin voi pelata läpi kahdella eri hahmolla ja että mukana on kolme eri vaikeusastetta. Siitä huolimatta kokonaisaika pelin parissa jää lopulta valitettavan lyhyeksi.
Bloodlinesissa hahmolla on tarkoituksena edetä perinteiseen tapaan vasemmalta oikealle ja tuhota siinä sivussa vastaan tulevia vihollisia, ja tätä varten kumpikin hahmolla on käytössään pääaseensa sekä erilaisia lisäaseita. Tässä mielessä kyseessä on hyvin perinteinen yksinkertainen Castlevania. Kummallakin pelihahmolla aseenkäyttö on kuitenkin siinä määrin ainutlaatuista, ettei täysin vastaavaa ole yhdessäkään toisessa Castlevania-pelissä. John kykenee hypätessään lyömään ruoskalla yläviistoon ja alaspäin, kun taas Eric pystyy seisaaltaan lyömään keihäällään yläviistoon ja ylöspäin sekä hypätessään alas. Tämä helpottaa useimpien vihollisten tuhoamista huomattavasti. Lisäksi kummallakin on myös oma erikoisliike: John voi edetä ruoskansa avulla katosta roikkuen kuin Tarzan liaaneilla, kun taas Eric pystyy seiväshyppääjän tyyliin ponkaisemaan todella korkealle pystysuoraan. Nämäkin ominaisuudet ovat hyvä lisä ja tietyissä paikoissa jopa välttämättömiä. Helpotusta liikkumiseen tuo on myös se, että portaisiin ja niistä pois on mahdollista hypätä.
Pääaseen lisäksi molemmilla hahmoilla on tavanomaiseen Castlevania-tyyliin käytössään kokoelma lisäaseita, jota on kuitenkin tässä pelissä rukattu, sillä perinteisistä Belmontien käyttämistä aseista mukana ovat vain kirves ja vihkivesi. Näiden lisäksi on uutuutena bumerangi, jonka liikerata kulkee samaan aikaan sekä eteen-taakse että alhaalta ylös. Jokaisella lisäseella voi tehdä myös tavanomaista tehokkaamman hyökkäyksen, mikä on varsin hyödyllinen ja mukava ominaisuus. Tämä tosin kuluttaa tavallista enemmän jalokiviä, jotka ovat tässä pelissä jostain syystä korvanneet perinteiset sydämet. Mukana on myös sellainen kätevä ominaisuus, että tietyn jalokivimäärän kerättyään kumpaankin aseeseen voi saada tilapäisen vahvistuksen, joka kestää niin kauan kuin pelihahmo säilyy vahingoittumattomana tai kuolematta.
Kenttäsuunnittelu on Bloodlinesissa varsin hyvin onnistunut, sillä jokaisessa tasossa on runsaasta pituudestaan huolimatta vaihtelevuutta niin paljon, ettei meno käy missään vaiheessa tylsäksi. Lisää mielenkiintoa tuo myös se, että jokaisessa tasossa on ainakin yksi välipomo. Hahmojen erilaisia ominaisuuksiakin on hyödynnetty kenttäsuunnittelussa siten, että pelaaja joutuu hahmon omaa erikoiskykyä hyödyntäen valitsemaan reitin, joka siis riippuu siitä, kummalla hahmolla pelaa. Ikävä kyllä tällaisia reitinvalintapaikkoja on vain yksi kahdessa eri tasossa, vaikka niitä olisi saanut olla mieluusti enemmänkin.
Erikoista kyllä, hahmojen suuresta liikevariaatiosta ja pelin lyhyydestä huolimatta Bloodlines on yksi vaikeimpia pelejä koko Castlevania-sarjassa. Syynä tähän on pääasiassa se, että viholliset ja niistä lähtevät kohteet liikkuvat todella nopeasti sekä se, että mahdollisuuksia jatkaa peliä elämien huvettua nollaan on rajoitettu kahteen. Pelissä on siis alusta pitäen ennalta määrätty määrä elämiä, joiden pitää riittää loppuun asti. Tämä ominaisuus kulkee myös salasananojen, joita pelaaja saa aina tason läpäistyään, mukana. Toisin sanoen jos molemmat jatkomahdollisuudet on käytetty ja elämiä on jäljellä enää yksi, kun uusi salasana annetaan, koko loppupeli pitää pärjatä yhdellä elämällä. Sellainen on äärimmäisen turhauttavaa ja rohkaisee pelajaa lopettamaan pelin kesken sen sijaan, että hän yrittäisi uudestaan. Onneksi hieman helpotusta tilanteeseen tuo se, että Game Over -tilanteestakin pääsee jatkamaan suoraan edellisestä jatkopaikasta tason alun sijaan (mikäli siis jatkomahdollisuuksia on vielä jäljellä). Vaikeusastetta voi myös säätää valintavalikosta, mutta kummankin hahmon kokonaisen lopun pääsee näkemään vain pelaamalla pelin läpi kaikkien vaikeimmalla asteella.
Graafisesti Bloodlines on ihan hyvännäköinen ja jokseenkin samaa tasoa Super Castlevania IV:n kanssa. Kirkkaita värejä on ehkä käytetty hieman enemmän, mutta ei siinä määrin, että se pilaisi tunnelman. Pelin musiikillinen anti on mielestäni melko keskinkertaista; yksikään sävellys ei ole huono, mutta oikeasti hyvältä kuulostavia kappaleita on vain pari. Tämä on sinänsä aika yllättävää, kun ottaa huomioon, että Konamin ”hovisäveltäjä” Michiru Yamane on vastannut pelin musiikista. Tosin käyttämällä tiettyä koodia ennen pelin aloittamista voi Mega Drive -tyyliin sovitettuja uudelleenmiksauksia klassisista sävellyksistä kuulla pelin aikana useampiakin, mikä piristää musiiikkiantia mukavasti. Pelin ääniefektien taso sen sijaan on suorastaan ala-arvoista, ja vaikka en yleensä kiinnitäkään ääniefekteihin paljon huomiota, tässä pelissä ne kuulostavat enimmäkseen niin kehnoilta, että se oikeasti häiritsi pelikokemusta, mitä en ole yhdenkään toisen Castlevania-pelin kohdalla kokenut. Se on sääli, sillä kokemuksesta tiedän, että Sega Mega Drive pystyy toistamaan varsin realistisiakin ääniefektejä.
Kokonaisuutena Castlevania: Bloodlines on peli, joka tuntuu hyvältä konseptilta, mutta ei ihan loppuun asti hiotulta. Pelissä olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin, mutta lyhyys ja jatkomahdollisuuksien rajoitetusta määrästä johtuva vaikeus syövät pelikokemusta väistämättä. Siitä huolimatta se on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen, vaikkei viitsisikään yrittää pelata peliä loppuun asti.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
  |
Kaksi pelattavaa hahmoa, kenttäsuunnittelu, hahmojen erilaisuus, muokkausmahdollisuudet valintavalikossa | Pelin lyhyys, vaikeusaste, ääniefektit |