Perfect Selection Dracula

Arvostelu

Kenen kuningasidea oli tehdä tällaiset sovitukset legendaarisista Bloody Tears ja Vampire Killer -kappaleista? Ensimmäinen reaktio Bloody Tears -kappaletta kuunnellessa on joko spontaani nauru tai suuri myötähäpeä. Ymmärrän toki, että tämä levy ja musiikki olivat varmasti ”koleeta” 80- ja 90-luvun käänteessä, mutta tuskin silloinkaan kovinkaan suuressa joukossa tämä herätti kuuntelemisen riemua. Levyn alkupuolisko ja Vampire Killer ovat puhdasta tuskaa, vaikka melodioissa ei tietysti ole mitään vikaa. Suurin kompastuskivi PSD:ssä on järkyttävä ”räppäys”. Enempää teennäisiltä ei voi kuulostaa. Jälleen kerran sormen voi osoittaa nousevan auringon maahan, jossa englanninkieli, tai siltä kuulostava, on aina cool.

Yllättäen levyn parhaimpaan antiin kuuluvat pelkästään instrumentaaliset kappaleet. Clockwork -kappaleessa on jo yritystä, enkä toista samanlaista sovitusta ole ennen kuullut. Kohoaa levyn parhaimmistoon, joka ei nyt sinänsä ole suuri meriitti. Flash Back jatkaa levyn hyvää osastoa mukavalla kitaranvinguttelulla. Levy paranee yllättävän paljon, kun ei anna liikaa arvoa levyn sing along -kappaleille Bloody Tearsille ja Vampire Killerille. Bloody Tears on aivan kamala. Hirvittävä. Kammottavan kuluneet discohumppa-ääniefektit syövyttävät aivot ensimmäisen minuutin aikana. Oloa ei yhtään helpota surkuhupaisat lyriikat. Kertosäe on kieltämättä erittäin tarttuva, mutta sen lumoon ei kannata vajota.

Levyn kokonaista arvoa nämä edellä mainitut sing along -kappaleet rokottavat suuresti, se on sääli, sillä levyn päätöskappale Voyager on todella kaunis. Täydellinen lopetus mille tahansa levylle, mutta ei PSD:lle. Aivan väärälle levylle piruparka eksynyt.

Levy on kokonaisuudessa hyvin tuotettu, eikä sovituksissa ole vikaa. 90-luvun alku kuuluu inhottavan selvästi kappaleista, joten jos olet Take Thatin ystävä, etkä pelkää kitarapoppia, niin tämä levy on sinulle.