Curse of Darkness - Arvostelu
Curse of Darkness on viimeiseksi jäävä Castlevania-nimike kuudennen sukupolven kotikonsoleille. Nintendo 64 -ajoista lähtien Konami on yrittänyt hyödyntää 3D-tekniikkaa kotikonsoleilla onnistuen siinä hyvin keskinkertaisesti. Kun uusi kolmiulotteinen projekti sysättiin Symphony of the Nightin kehittäjän Koji Igarashin tiimin vastuulle, odotettiin peliltä paljon. Loistavaa ääniraitaa lukuunottamatta Lament tuomittiin ilmeisen hypettyneitä julkaisuja lukuunottamatta keskinkertaiseksi toimintapeliksi. Kahden vuoden työn (tai tauon) jälkeen samalta tiimiltä ilmestyi Curse of Darkness.
Cursen tarina eroaa aikaisemmista tekeleistä lähinnä sillä, että päähenkilö on entinen pahis. Kreivi Draculan joukoissa takojana toimineen Hectorin vaimo on teloitettu samoissa hommissa työskennelleen Isaacin toimesta, jonka vuoksi Hector janoaa kostoa vanhaa toveriaan kohtaan. Isaac löytyy vanhan linnan raunioilta, mutta peli ei voi jäädä yhden taistelun varaan, ja Hector olisikin liian heikko taisteluun entiset voimansa menettäneenä, joten Hectorin ei auta kuin alkaa lahtaamaan Isaacin kätyreitä.
Pelin edetessä tasot karttuvat, ja erilaisia materiaaleja hyödyntämällä Hectorin onnistuu takoa itselleen uusia aseita ja varusteita. Maagisen puolen taisteluissa ja esteiden läpäisemisessä hoitavat familiar-tyyppiset ”viattomat paholaiset”, jotka leijuvat hahmon yläpuolella ja kehittyvät sitä mukaa kun kartuttavat kokemuspisteitä. Otusten kehityksen suuntaan vaikuttavat merkittävästi myös pelaajan keräämät eriväriset pallukat joita viholliset jättävät jälkeensä. Pallukoiden väriin vaikuttaa se, minkä tyyppistä asetta pelaaja kulloinkin hyödyntää. Asetyyppeihin lukeutuvat miekka, kirves ja keihäs, mutta pelin voi läpäistä ongelmitta hyödyntämällä vain yhtä tyypeistä. Aseita käytetään helposti opittavia komboja hyödyntäen. Aika ajoin materiaaleista on mahdollista takoa myös hyödyllisiä erikoisaseita. Taistelumekaniikka viattomine paholaisineen oli ehkä Cursen hypetetyintä antia, ja tässä on onnistuttukin sangen hyvin. Valitettavasti vihollisten lahtaamiseen peli sitten lähinnä keskittyykin tehden pelaamisesta pidemmän päälle puuduttavan yksipuolista, kun vihollisten kirjokaan ei kattava ole, ja samoihin otuksiin törmää pelissä jatkuvasti – joskin aikaisempaa kehittyneempinä versioina.
Ehkä mullistavin eroavaisuus Lamentiin verrattuna on pelin maailma, joka jakautuu nyt useaan alueeseen Wallachian ympäristöön. Ensimmäinen taso on aina miellyttävä Draculan raunioitunut linna, joka sisältää elementtejä aiemmista Castlevanioista ensimmäisestä osasta lähtien. Pelin keskusalue Baljhet Mountains lupaa mahtipontisella nimellään paljon, mutta sumuinen vuoristo on yksipuolisen harmaata laahustamista. Tällä, eikä myöhemmilläkään alueilla hyödynnetä tarpeeksi ympäristön vaihtelevuutta ja pelin kronologisesta edeltäjästä Dracula’s Cursesta tuttuja hienoja maisemia. Kaupunkialue on samanlaisia harmaita laatikoita täynnä, eikä taloihin tietenkään voi päästä sisälle, eikä kaupungissa asu ketään eläviä kuolleita lukuunottamatta. Metsä on toki niin hieno kuin metsältä voi odottaakin, mutta samanlaista hidasta putkijuoksua se loppujen lopuksi on kuin muutkin alueet.
Pelin vahvin lenkki on Lamentin tapaan taustamusiikki. Säveltäjä Michiru Yamane on ottanut sähkökitarat pitkästä aikaa käyttöön yhdistellen niitä klassisten elementtien ja yllättäen lähi-itämaisen lauluäänen kanssa. Tunnusmusiikki, tärkeimmät pomoteemat ja Baljhet Mountains nousevat jälkikäteen muistellen kärkeen jättäen suurimman osan taustamusiikista näiden hieman uudentyyppisten kappaleiden varjoon. Monissa kappaleissa on yhdistelty osia vanhoista Castlevania-raidoista, mutta nämä eivät aina toimi erityisen hyvin, ja joskus tuntuukin että taustamusiikki on koottu vanhoista kappaleenosista kun ei olla keksitty mitään uutta. Rajansa remiksauksellakin. Siitä huolimatta musiikin taso nousee sarjassaan ylempään luokkaan.
Tiivistettynä Curse of Darkness on enemmän turhauttavaa kuin rattoisaa lahtaamista Wallachian mailla. Dracula’s Cursea pelin edeltäjänä ei olla hyödynnetty niin tehokkaasti kuin olisi voinut, vaikka se olisi saattanut tehdä juonesta huomattavasti mielenkiintoisemman. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että kulkisin Dracula’s Cursesta tuttuja polkuja. Sen sijaan kahlaan läpi harmaasävyisten alueiden kuivahkon juonen saattelemana – tietäen koko ajan että tuo juoni on vain tekosyy sille, että päämääränäni on lopulta kohdata itse Dracula. Trevor Belmont sentään vilahtaa pelissä, ja pääsee hänen saappaissaan pelaamaankin, mutta kyseinen pelimoodi on luokattomasti toteutettu ollen vain kosmeettinen lisäys. Jos Curse of Darkness ei olisi Castlevania, tuskin olisin edes jaksanut läpäistä sitä. Oli kuitenkin kiintoisaa kohdata Dracula jälleen kerran. CoD:ista näkee, ettei Igan tiimi joko ole antanut kaikkeaan, tai sitten deadlinet mielessä ollaan tyydytty kompromissiratkaisuihin. Toivoisinkin, että seuraavaan, uuden sukupolven Castlevania-nimikkeeseen panostettaisiin huolella useamman vuoden ajan, ja keskityttäisiin enemmän ympäristön olemukseen ja pelaamisen mielekkyyteen.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
   |
Tyylikäs kansitaide, dialogiin panostettu aikaisempaa enemmän | Pitkästyttävät pelialueet ja yleinen monotonisuus |