Dracula X Chronicles - Arvostelu
Dracula X Chronicles pitää sisällään Castlevania-sarjan merkittävimmän duologian, joka käsittää vihdoin myös Euroopassa julkaistavan Rondo of Bloodin sekä laajalti arvostetun Symphony of the Nightin. Keskiössä on kuitenkin päivitetty, kolmiulotteinen versio Rondo of Bloodista.
Rondo of Blood on ansainnut kulttistatuksensa Castlevanistien keskuudessa. Kyseessä on yksi sarjan merkkipaaluista, jonka maailmanlaajuinen uudelleenjulkaisu oli vain ajan kysymys. Pelin rakenne on niin sanottu vanhan koulukunnan putkimättö, jossa seikkaillaan kentästä toiseen, ruoskitaan eläviä kuolleita, ja tavataan lopulta itse Dracula. Resepti oli nähty moneen kertaan jo vuonna 1993, mutta laadukas CD-musiikki ja näyttävä ulkoasu anime-elementteineen siivittivät lineaarisen Castlevanian kliimaksiin, jota ei monessa suhtessa enää ylitetty. Neljän vuoden päästä jatko-osa Symphony of the Night määritti uudelleen Castlevanian perusrakenteet.
Pelaajaa ei kuitenkaan päästetä Symphonyn äärelle ennen kuin on mättänyt jonkin aikaa Rondon uusintaversiota. Järkevämpää olisi ollut tarjota molemmat pelit heti alussa, sillä SotN ei todellakaan ole pelkkä kylkiäinen tässä paketissa. Aloittelijan kannalta Rondo on vielä sen verran haastava peli, että kärsimättömimmät tuskin edes löytävät SotN-reliikkiä.
Uudis-Rondossa spritet on korvattu polygoneilla, mutta tapahtumat kuvataan edelleen sivusuunnasta. Kolmas ulottuvuus tuo syvyyttä ympäristöihin, joskin olisin mielelläni nähnyt kuvakulman vaihtuvan useammin; hieno koskenlaskukohtaus on hyvä esimerkki 3D-kameran mahdollistamasta kikkailusta. Kenttien ulkoasu on pääosin alkuperäiselle uskollinen vaihdellen tylsän harmaasta värikkääseen fiilistelyyn. Taustadetaljien ihmettelemistä häiritsee lievä motion blur eli kuvan sumeneminen liikkeessä. Lyhyissä välianimaatioissa päästään lähemmäs pelin tapahtumia, mutta hahmojen vuoropuheluita ei olla jaksettu animoida, vaikka edellinen 3D-tekele Curse of Darkness loisti juuri tällä osa-alueella.
Pelitasoja on kymmenkunta. Richterin kulkusuunta on periaattessa lineaarinen, mutta kenttien sisältä löytyy myös vaihtoehtoisia reittejä. Draculan viimeiseen kammioon ei ole pääsyä ennen kuin on vapauttanut pelilaudalle kätketyt neljä neitokaista kevyiden puzzlejen saattelemana. Kenttärakenne poikkeaa alkuperäisestä vähän, eikä ole juuri sen monipuolisempaa kuin vaikkapa Dracula’s Cursessa. Muutama potentiaalinen ulkoilmakenttä jää valitettavan lyhyeksi. Järein uudistus on onnistuneen muodonmuutoksen kokenut kenttä 5′. Mukana on myös yksi uusi ja haastava loppuvastus, sekä läjä kätkettyjä aarteita – jos nyt ääniraidan kappaleita voi sellaisiksi laskea.
Castlevania-konkarille Rondon pelaaminen on tuttua huttua. Richterin pääase on ruoska, jolla on vain yksi käyttötapa. Seuraa pitävät lisäaseet vyörytyksineen. Tönkkö ohjattavuus äkkikuolemineen on perua NES-ajoilta, joskin hahmoa voi köykäisesti ohjata ilmassakin. Tuplahypyn virkaa pitää takaperinvoltti, josta on varomattomalle pelaajalle yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Maria on fyysisesti heikompi hahmo, mutta asearsenaalillaan usein Richteriä tehokkaampi. Vihollisten kattava kirjo pääsee helposti niskan päälle, ellei harrasta stategista ajattelua. Taktiikoiden oppiminen verottaa usein kuoleman jos muutamankin, mutta pienellä harjoittelulla peli ei ole missään mielessä mahdoton. PSP:n laajakuvanäyttö suo pelaajalle aakeat näkymät, joka parantaa ennakointia toimintatilanteissa. Lopputaistelut ovat jännityksensä ansiosta jopa nautinnollista viihdettä, ja jokaisen kentän läpäisy tuntuu pieneltä saavutukselta.
Pelin kohderyhmä lienee kuitenkin laajempi kuin vanhat Castlevania-fanit. Sen johdosta asioita olisi kannattanut miettiä uudelleen, eikä taipua lähes yksinomaan graafiseen päivitykseen. Ohjattavuudesta olisi saanut helposti nyyppäystävällisemmän, ja Richterille olisi voinut keksiä uusia liikkeitä joita jo SotNissakin nähtiin. Kenttäsuunnittelua olisi sitten voinut muokata uudentyyppiselle hahmolle sopivaksi, ehkä muutamalla uudella pelialueella höystettynä. Olettaisin että helpommilla kontrolleilla pelin vaikeudesta purnaaminen olisi jäänyt vähemmälle. Mutta klassikko on aina klassikko, mitäpä siihen kajoamaan…
DXC:n ääninäyttely on yliampuvan camp-tyylistä, joka sopii hyvin kliseisiin vuoropuheluihin. Dialogia on lisätty sitten alkuperäisversion, eikä olematon juoni siitä ainakaan kärsi. Mukana on myös japaninkielinen vaihtoehto, joka ainakin kieltä osaamattomalle kuulostaa aavistuksen vakavastiotettavammalta. Alkusanat kerrotaan edelleen tyylikkäästi saksaksi.
Ääniraita ei pääosin eroa alkuperäisestä, mutta se on toki soitettu kokonaan uusiksi, ja mukana on pari uuttakin kipaletta. Remiksit vanhoista Déjà Vu– ja Bloody Tears -kappaleista kuulostivat vähän tönköiltä jo PC-Enginellä, enkä pidä niistä nytkään. Cross Fear kuulostaa sen sijaan loistavalta, ja sitä kuuntelisi pelissä mielellään vähän pidemmänkin matkaa. Vaikuttavimman kuuloiset raidat on yllättäen soitettu oikean orkesterin toimesta. Suosittelen pelaamista kuulokkeiden kera, jos haluaa nauttia musiikista täysillä.
Symphony of the Night on paketin vahvin lenkki. Emulaatio ei ole onnistunut täydellisesti – peli jäätyi itselläni kolme kertaa alle 10 tunnin aikana – mutta kokemus vastaa silti hyvin alkuperäistä julkaisua. Vuorosanat on toisaalta kirjoitettu ja lausuttu uudelleen, minkä ymmärtää synergiaetuna DXC:hen nähden, mutta ääninäyttely ei ole sen korkeatasoisempaa kuin vuoden 1997 julkaisussa. Nostalgiaa syö sekin, että muun muassa prologin legendaarinen What is a man? -heitto on poissa. Saturn-version lisäkentät uupuvat käännöksestä, mutta Maria on sen sijaan pelattavissa. Hahmon kyvyt on suunniteltu uudelleen vastaamaan paremmin neidin ominaisuuksia Rondossa.
DXC:n valikkosuunnittelu on jäänyt vähän puolitiehen, sillä ainakin PAL-versiossa peli kysyy joka ikinen kerta alkuvalikkoon palatessani haluanko kytkeä automaattitallennuksen päälle. SotN ja originaali-Rondo pitää ladata erikseen omasta valikostaan. Latausajat eivät kuitenkaan ole kohtuuttoman pitkiä missään vaiheessa. Perinteisten boss rushien lisäksi valikosta löytyy Sound Assign -moodi, jossa DXC:n taustamusiikin voi korvata pelistä löytämillään kipaleilla. Kätevintä olisi jos kappaleita saisi napattua suoraan PSP:n muistikortilta, mutta se taas söisi läpipeluuarvoa. Olisin kuitenkin kaivannut kerättävän ääniraidan ohelle merkittävämpiäkin ekstroja, kuten tekijähaastatteluita tai historiikkeja.
Dracula X Chronicles on pakkohankinta PSP:n omistajille, mutta onko se itsessään tarpeeksi hyvä syy PSP:n hankkimiseksi? Klassikolla on uudet vaatteet, mutteivät ehkä tarpeeksi muodikkaat suurelle yleisölle. Sarjan veteraanipelaajat eivät kuitenkaan tule pettymään.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
   |
Uusi ääniraita on rautaa. | Vanhentunut pelimekaniikka, SotN:in piilottaminen sivuosaan |