Judgment - Arvostelu
Castlevania on pelaamisen kannalta säilynyt viimevuosien ajan melko ennalta-arvattavana. 2D-pelit ovat edelleen metroidvanioita, ja 3D-pelit sen sijaan säilyttävät Hack ’n Slash -toimintamallin. Jotkut sarjan fanit ovat jo jonkin aikaa toivoneet vaihtelua tähän, ja nyt se on viimein Wiille toteutettu, tosin ei ehkä aivan sillä lailla, kuin moni olisi toivonut.
Castlevania Judgment on pelisarjan ensimmäinen Beat ’em up -eli tappelupeli, jossa tarkoituksena ei ole seikkailla linnassa, vaan hutkia vastustaja vastustajan jälkeen nurin, samalla pysytellen itse pystyssä. Tämä on ensimmäinen lajiaan, joten eiköhän katsota, miten IGA ja kehitysryhmä Eighting selviytyivät urakasta. Ja sanottakoon vielä ennakkovaroituksena, että useampikin fani saattaa olla valmis hirttämään allekirjoittaneen munista lipputankoon tämän arvion jälkeen.
Mutta eiköhän mennä suoraan asiaan. Pelistä löytyy yhteensä 14 käytettävää hahmoa, sekä lisäksi muutamia vihollis- ja pomohamoja. Aluksi kaikki hahmot eivät ole käytettävissä, vaan heidät pitää avata esiin peliä pelaamalla. Pääpointti pelissä on tarinamoodille (Story Mode), jossa valitaan yksi käytettävä hahmo, jonka tarinaa seurataan kymmenen kentän (lue: taistelun) läpi. Tarina ei yhdelläkään hahmolla ole hääppöinen edes Castlevanian mittapuulla, mutta onneksi pieniä paljastuksia hahmojen taustoista ja päämääristä saadaan selville. Aluksi valittavina ovat vain Simon Belmont ja Alucard, mutta selvittämällä tehtäviä, lisää hahmoja aukeaa pelattavaksi.
Toinen erityisalue on linnamoodi (Castle Mode), joka toimii jokseenkin samaan tyyliin kuin aikaisemmat 3D-vaniat. Pelissä siis edetään huoneesta toiseen, ja voittamalla siellä olevan haasteen, pääsee seuraavaan huoneeseen. Myös tallennushuoneita löytyy matkan varrelta. Huoneiden tehtävät vaihtelevat vihollisten mättämisestä tavaroiden keräämiseen ja jopa rekvisiitan hajottamiseen. Palkintoina linnamoodista saa varusteita, joilla voi hahmoaan koristaa, pelimusiikkia ja ääninäyttelyä kuunneltavaksi, ja alkuperäistä mangataiteilija Takeshi Obatan taidetta katseltavaksi. Nämä kaksi moodia ovat pelin peruskivijalka, joiden avulla pelistä saa eniten irti. Erityisesti linnamoodi saa osaltani kiitosta hyvästä ideastaan.
Muut moodit ovatkin sitten perinteisempiä: mukana on tuttu arcademoodi, jossa taistellaan satunnaisessa järjestyksessä hahmoja vastaan, samalla kun kello mittaa suorituksen nopeutta. Selviytymismoodi (Survival Mode) tarjoaa sen sijaan haastetta kaipaaville tekemistä: hahmoja tulee vastaan loputtomana nauhana, ja voitetut vastustajat lasketaan yhteen. Lisäksi mukana ovat tutut harjoittelumuudi ja esittelymoodi, jossa opastetaan pelin perusliikkeet Simon Belmontin avustuksella. Kaikki moodit ajavat asiansa varsin mallikkaasti. Valitettavasti Wi-Fi:stä en kykene sanomaan mitään, koska en pysty sitä omilla vehkeilläni kokeilemaan.
Mennäänpä sitten audiovisuaaliselle puolelle. Graafinen ilme on aika kaukana nykypäivän ”perustasosta”, mutta ajavat asiansa Wiillä hyvin. Huulisynkkaan olisi toki toivonut hieman lisää panostusta. Lisäksi ääninäyttely on usein sarjalle ominaiseen tapaan aika löyhää, vaikkakin tarjoaa oman vivahteensa pelin näytellyille puhepätkille. Näiden osalta löytyy myös huumoria, mitä ei ole nähty ainakaan tässä määrin aiemmissa Castlevania-peleissä, mikä ei ole lainkaan huono juttu.
Hahmojen liikkuminen taisteluissa on onnistunutta ja luonnollisen oloista. Hahmot itse on suunniteltu Obatan kuvien pohjalta, ja osa hahmoista on kyllä kieltämättä aika kaukana alkuperäisestä ulkonäöstään. Pahiten ovat kärsineet Grant DaNasty ja Alucard, joita ei välttämättä tunnistaisi omiksi itsekseen tämän kautta. Pelaajille jaetaan sen sijaan herkkua, sillä peli tukee täysin 60Hz -tilaa, ja komponenttikaapelilla saa aikaan vielä terävämmän kuvan.
Musiikkipuoli sen sijaan loistaa jälleen kerran, mikä ei sinänsä ole yllätys, onhan kyseessä Castlevania. Mukana on muutamia uusia sävellyksiä, mutta suurin osa on vanhoja tuttuja kappaleita, joita käytetään kunkin hahmon teemakappaleena. Esimerkiksi Simonia vastaan taistelellessa soi Vampire Killer, Alucardin biisinä toimii Dracula’s Castle ja Eric Lecarde soittaa Iron-Blue Intentionia. Sovituksetkin kolahtavat osuvina, taisteluhenkisinä vetoina.
Ohjaus on kuitenkin se, mikä on näissä tappelupeleissä tärkeintä, ja siinä Judgment on aika lailla kaksiteräinen miekka. Hahmon ohjaus ja liikkuminen onnistuu hyvin, mutta paikoitellen liikkeet eivät mene aivan niin kuin oli tarkoitus. Lisäksi kamera aiheuttaa sekavuudellaa ongelmatilanteita. Varsinkin Draculaa vastaan taistellessa ei aina näe itseään Draculan jättimäisen ruumiin takaa, eikä kamera suostu vaihtamaan kuvakulmaa vaikka mitä tekisi. Onneksi kontrollit sopivat peliin, ja pelaaja voi halutessaan myös vaihtaa WiiMote + Nunchuk yhdistelmää Classic Controlleriin tai GameCuben ohjaimeen.
Suurin huolenaiheeni peliä kohtaan oli sen haaste. Castlevaniat ovat yleisesti ottaen helppoja pelejä, joten pelkäsin, että tästä pelistä tulisi jokin täysi läpihuutojuttu. Onneksi osuin kerrankin väärään, sillä haastetta löytyy, ja turpiin voi tulla jopa viholliselta, jonka taistelutaktiikat vaikuttivat jo tutuilta. Itse yllätyin suuresti, mutta nautin jokaisesta pelihetkestä.
Mitä siis enempää sanomaan? Onnistunut veto Konamilta, joka toimii niin fanipalveluna kuin tappelupelinäkin. Muihin tappelupeleihin en pysty liiemmin vertaamaan, mutta sen verran voin sanoa, että vaikka pelissä ei tarvitse osata monia monimutkaisia näppäincomboja, on se erittäin viihdyttävää Wiimoten heiluttelua. Käsivarteni on edelleen kipeä.