Order of Ecclesia - Arvostelu
Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko? Castlevanian maailmassa näin todellakin on, katsokaa vaikka menneisyyttä: NES:in kolmas Castlevania, Dracula’s Curse, on edelleen yksi koko pelisarjan arvostetuimpia pelejä, samoin GBA:n kolmas Vania, Aria of Sorrow. Nyt tähän sarjaan voidaan lisätä myös DS-sarjan kolmas peli, sillä Castlevania – Order of Ecclesia ylitti kaikki odotukseni ja piti minut tuplaruudun äärellä illasta toiseen, pitkän aikaa.
Peli lähtee liikkeelle ääninäytellyllä avaustarinalla, joka kertoo ihmiskunnan pelosta Draculaa kohtaan. Peli sijoittuu 1840-luvulle, ja Belmontit ovat kadonneet maan päältä mukanaan pyhä ruoska. Siinä samallahan tietysti meni ainoa tapa tuhota Dracula tämän noustessa jälleen kerran pimeästä haudastaan. Tämä on tietysti iso taakka ihmiskunnalle, joten erinäisiä järjestöjä syntyy ympäri Eurooppaa, ja heillä kaikilla on vain yksi tavoite: löytää keino Draculan voittamiseksi. Yksi kerrallaan ne epäonnistuivat yrityksessään, vaan eipä Draculakaan näyttänyt heräämisen merkkejä. Sitten Ecclesia järjestön isä, Barlowe, kehitti Glyfisysteemin, joka hyödynsi Draculan palvelijoiden voimia heitä itseään vastaan. Ja nyt juuri tämän systeemin avulla Draculan voittokeino saattaa hyvinkin olla keksitty.
Tästä alkaa tarina, jonka pääosassa on nuori Shanoa-niminen nainen. Hän on lapsena Ecclesian portille jätetty orpo, jonka Barlowe on kasvattanut taistelijaksi ja Glyfisysteemin hallitsijaksi.
Glyfisysteemi onkin yksi pelin avain elementtejä, sillä se poistaa aseet kokonaan käytöstä. Aivan, luit aivan oikein, pelin aikana Shanoa ei löydä itselleen yhtäkään konkreettista asetta. Sen sijaan hän voi vihollisia kaataessaan paljastaa vihollisen glyfin, ja imeä sen itseensä. Näin ollen hän saa käyttöönsä joko vihollisen erikoishyökkäyksen tai, yleisemmin, vihollisen käyttämän aseen tai kilven. Nämä glyfit voi sitten asentaa vaikka molempien käsien käyttöön, mikäli pelaaja niin haluaa. Jokainen isku vie tässä pelissä myös taikavoimaa.
Kuulostaako monimutkaiselta. Niin minustakin aluksi tuntui, mutta systeemin omaksuu erittäin nopeasti ja sen jälkeen se onkin erittäin helppokäyttöinen, ja mikä parasta, toimiva järjestelmä. Lisäksi eri aseita yhdistelemällä saa aikaan paikoin hyvinkin tehokkaita comboja (ei kuitenkaan mitään 3D-pelien tapaisia), sillä pelituntuma on edelleen samalla korkealla tasolla, kuin aiemminenkin DS-pelien.
Pelin graafinen ulkoasu ei esitä juurikaan uudistumista, vaan miksipä sitä lähteä uudistamaan toimivaa garfiikkaa. Ainoa valitettava puoli on edelleen se, että moni vihollisen sprite on edelleen vohkittu suoraan Symphony of the Nightin paletista. Onneksi hirviöiden uudet iskut on animoitu hyvin.
Sen sijaan suurin pelillinen muutos tapahtuu pelimekaniikassa ja kulkutavassa. Glyfisysteemin jo esittelinkin, mutta käsitelläänpä lähemmin pelimaailman kulkutapaa. Edellisessä pelissä, Portrait of Ruinissa, esiteltiin jo pienemmissä maailmoissa kulkeminen pääälinnan ohella, mutta tällä kertaa on menty vielä ptemmälle, sillä tällä kertaa ei mukana ole minkäänlaista keskusaluetta, vaan jokainen pikkualue toimii itsenäisinä, ja niiden välillä liikkuminen tapahtuu. Toki jokaiselle alueelle on olemassa oma karttansa, ja osa niistä edustaakin tutkintapainotteista meininkiä. Näille ääripäänä ovatkin sitten suoraviivaiset taisteluosuudet, joissa ei ole minkäänlaisia poikkeamia reitiltä, vaan ne noudattavat alkupään Castlevanioista tuttua tyyppiä: Paikasta A paikkaan B on tasan yksi reitti ja siitä pitää selvitä toiseen päähän. Vaikka tämä saattaa kuulostaa tylyltä kuvaukselta, kulkutapa pitää otteessaan, ja vaikka tietyt kentät ovat lyhyitä, se ei suinkaan tarkoita, että pelistä selviäisi yhdessä illassa.
Totuus nimittäin on, että pelin haastetasoa on nostettu roimasti edellisestä pelistä, ja vihollisten tekemät vauriot ja kestävyys kaatavat paikon kokeneimmatkin pelaajat. Itse muistan epätoivon hien valuneen poskilleni joissakin pomotaisteluissa, kun en millään meinannut onnistua niiden voittamisessa. Korkeasta vaikeustasosta peli ei kuitenkaan ole missään vaiheessa turhauttava. Päin vastoin, uudelleen jaksaa yrittää, ja uusia aseyhdistelmiä kokeilemalla löytää varmasti oikea tavan voittamattomalta tuntuvan pomon voittamiseen.
Audiovisuaalinen ilme on edelleen Konamille tuttuun tapaan kohdallaan, sillä niin grafiikka kuin äänipuolikin on onnistuttu saattamaan kohdalleen. Sarjan vakiosäveltäjä Michiru Yamane on jälleen onnistunut loihtimaan upeitä säveliä, joita voi tietysti kuunnella omillaankin. Monien mielestä musiikki on pitänyt myös viimeaikaisissa Castleroideissa pintansa, siinä missä hahmosuunnittelu on mennyt anime-wannabe tyyliseksi hupailuksi, ja dialogi lähinnä hauskanpidoksi ja vitsailuksi. Heille kerrotakoon, että taide on tällä kertaa Masakin tekemää, ja muistuttaa pikemminkin Ayami Kojiman tyyliä, kuin viimeaikaisia animeväännöksiä. Tämän lisäksi vitsien heittely on jätetty kokonaan pois, ja liikkeellä ollaan totisella meiningillä. Tämäkin tekee pelille pelkkää hyvää, sillä Castlevaniaan sopii paremmin totisesti otettava meininki.
Mitä siis enempää sanottavaa tästä jalokivestä olisi? Kaikki osa-alueet on hiottu kuntoon, ja peli pitää tiukasti otteessaan päivästä toiseen. Jokaisen Castlevania-fanin pitäisi kokea tämä uusin DS-Vania, sillä se on, varsinkin meille eurooppalaisille, pitkän odotuksen arvoinen. Tätä on odotettu jo kauan.