Simon’s Quest - Arvostelu
Simonin seikkailut vuosimallia 1988 jaksaa kiinnostaa, ja Castlevania-fanit ovatkin tasaiseti jakautuneet kahtia ”Kumpi on parempi Simon kahdesta NES-seikkailusta”-väittelyissä: originaali Castlevania vai tämän suora jatkis Simon’s Quest.
Pelillisesti CV ja SQ olivat aivan eri maata: kun Castlevania keskittyi lineaariseen toiminta-plättäämiseen, Simon’s Questissa keskitytään tutkimiseen ja erinäisiin enemmän tai vähemmän selkokielisiin arvoituksiin (syyttävä sormi kyseisen ajanjakson semi-humalaisiin sekakäyttäjiin, jotka tekivät ”englanninnokset” Simon’s Questiin plus melkein kaikkiin NES:in peleihin [esim. Konamin oma Goonies-sarja]). Siltikin, ajat huomioon ottaen, kyllä jokaiselle tosipelaajalle arvoitukset aukesivat kohtuullisen hinkkaamisen jälkeen (ainakin allekirjoittaneelle, heh). Ohjattavuus oli identtinen CV1:seen, mutta SQ antoi enemmän anteeksi kuoleman koputtaessa ovella: ainoa asia mistä joutui luopumaan oli kerätyt sydämet.
Simon’s Questissa oli havaittavissa tietynlaisia RPG-vivahteita, jotka otettiin uudelleen käyttöön sarjassa suurella suosiolla vuonna 1997 elämääkin suuremmassa Castlevania-KOKEMUKSESSA, Symphony of the Nightissä. Toisin sanoen, Simolla oli kaikki valta lähteä tutkimaan Transylvanian lähiympäristöjä, mutta ilman sydämillä hankittavia Power uppeja yms. ei ollut asiaa hankalimmille alueille.
Simon’s Questissa seikkailtiin Transylvanian alueella ja etsittiin siis kyseisiä viittä Draculan reliikkiä viidestä eri kartanosta. Reliikit olivat Draculan kylkiluu, sydän, kynsi, sormus ja silmä, jotka antoivat lisäpuhtia Simonin kyvyille kuten siis myös hankituilla sydämillä ostettavissa olevat upgradet esim. paremmat ruoskat (Chain Whip, Morning Star, Flame Whip). Myös ratkaisemalla erinäisten kylien asukkien arvoituksia sai arsenaaliinsa lisää puhtia (Laurels, eri tasoiset puukot, valkosipuli, pyhä vesi, timantti yms.). Yllättäen kirvestä ei pelistä löydy…
Vaikeustasoista puhuttaessa SQ ei ollut mitään verrattuna originaaliin CV:n, monen loppupomon ohi pääsi yksinkertaisesti kävelemällä. Mutta jos arvoituksissa jäi jumiin, ei itse pelissäkään juuri edennyt. Ja elimmehän aikaa jolloin internettiä ei ollut, joten jos naapurin Ville ei osannut auttaa, saattoi jumissa todellakin olla iät ja ajat! Ja Nintendo Hotlinessahan ei yleisen tiedon mukaan ollut kukaan edes vastaamassa.
Yö/päivä-systeemi SQ:ssa oli uutta niin Castlevania-maailmassa kuin koko konsolipelaamisen perinteissäkin: Yöllä tapasi erilaisia vihollisia kuin päivällä, ja yöllä tapaamasi yleiset viholliset olivat tuplaten hankalampia kuin päivällä. Joidenkin arvoituksien ratkaisemisessa oli myös oleellista oliko päivä vai yö.
Musiikillisesti Simon’s Quest on kymppiplussan arvoinen: peli esitteli faneille monta yksinkertaisesti klassista pelitunea, joita myöhemmissä sarjan osissa on lähes orjallisesti uudelleensovitettu.
Yleisesti ottaen Simon’s Quest on niitä parhaita CV-pelejä, joista niin fanaatikko kuin sunnuntaipelaajakin voi nauttia. Kouluarvoasteikolla 10/10. Kyllä, kuulitte oikein, 10/10.