Lament of Innocence - Arvostelu
PlayStation 2:lle julkaistu Castlevania on kronologisesti pelisarjan ensimmäinen osa ja kertoo muista sarjan peleistä tutun Draculan ja Belmontien välisen ikuisen taistelun synnyn. Se on myös vuosien tauon jälkeen ensimmäinen kolmiulotteinen Castlevania ja ensimmäinen sellainen, jota olen itse pelannut, minkä vuoksi halusin innokkaasti päästä kokeilemaan tätä peliä. Tästä huolimatta ennakko-odotukseni peliä kohtaan olivat kuitenkin kriittiset, sillä olin aiemmin pelannut vain kaksiulotteisia Castlevanioita, joista useimmista kokemukseni ovat lähinnä positiivisia, ja minun oli vaikea uskoa, että Castlevania voisi toimia 3D:nä yhtä hyvin. Skeptisyyteni peliä kohtaan vain lisääntyi, kun aloin lukea pelin ohjekirjasta taustatarinaa, joka vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Castlevania: Harmony of Dissonancessa – pelissä, joka ainakin omasta mielestäni on Castlevanioiden pohjasakkaa. Varauduin siis jo valmiiksi valtaisaan pettymykseen ainakin tarinan osalta. Onneksi olin väärässä.
Heti pelaamisn pariin päästyäni sain todeta, että PS2:n Castlevania on toteutukseltaan aivan toista luokkaa kuin Harmony of Dissonance. Pidin heti aluksi siitä, että pelin sankari, Leon Belmont, saa liittolaisen ja tältä hieman taustatietoja linnasta ja sen isännästä, niin ettei hänen tarvitse lähteä täysin mitään tietämättömänä haahuilemaan mystiseen linnaan, johon kukaan täyspäinen ei oikeasti menisi ottamatta ensin selvää mahdollisista vaaroista. Minusta oli myös hyvä, että heti linnaan astumisen jälkeen pelaajaa odotti eräänlainen tutorial-osuus, jossa totutellaan kolmiulotteiseen maailmaan ja siinä liikkumiseen. Jo heti tällä alkutaipaleella oli mukava havaita, että pelimekaniikka toimii loistavasti; liikkuminen on vaivatonta ja helposti hallittavissa, kamera – vaikka ei olekaan pelaajan säädettävissä – pysyy melkein koko ajan hyvässä kuvakulmassa, eikä ongelmia vihollisiin osumisen kanssa kolmiulotteisuudesta huolimatta ole, kiitos automatisoidun tähtäyksen. Ruoskaakin on osattu hyödyntää aivan uudella tavalla, mitä ei ainakaan minun aiemmin pelaamissani ”Vanioissa” ole ollut.
Pelin tarina on mielestäni se on sekä hyvin ideoitu että toteutettu – mikä on aika harvinaista Castlevania-peleissä – vaikkakin kulminoituu pelin vasta loppuvaiheilla. Tarinan mukaan 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla kirkon palveluksessa ristiretkillä toimi kaksi voittamattomina tunnettua ritaria, jotka olivat vahvasti toisiinsa luottavia ystävyksiä: Leon Belmont – mies, jonka rohkeus ja taistelukyvyt olivat vailla vertaa – ja Mathias Cronqvist, joka oli poikkeuksellisen älykäs ja oppinut taktikko tuon ajan yhteiskunnassa. Äkillisesti vaimonsa menettänyt Mathias kuitenkin vetäytyi surun murtamana taisteluista ja joutui vuoteenomaksi. Vuotta myöhemmin salaperäinen joukko hirviöitä ilmaantui Leonin kotiseudulle, ja Mathias kertoi hänelle, että ilmaantumisen takana on vampyyri, joka asuu Ikuisen yön metsässä kohoavassa linnassa, ja että hänen kihlattunsa Sara on siepattu ja viety tähän linnaan. Koska kirkko kuitenkin taistelee mieluummin pakanoita kuin hirviöitä vastaan, se ei suostu auttamaan Leonia, ja niinpä hän joutuu lähtemään yksin kohti Ikuisen yön metsää pelastamaan kihlattunsa. Varsin kliseisestä perusasetelmastaan huolimatta pelin juonenkulku käy edetessään ihan mielenkiintoiseksi, ja pitää sisällään pari hyvinkin yllättävää käännettä. Castlevaniassa paljastuu se, miten Belmonteista tuli vampyyrinmetsästäjiä, miten sukupolvelta toiselle periytyvä Vampire Killer -ruoska syntyi ja miten Draculasta tuli vampyyri. Draculan syntytarinan peli tosin laittaa uusiksi, sillä perinteisestihän Draculaa on pidetty 1400-luvulla eläneenä ihmisenä, josta tuli kuolemansa jälkeen vampyyri, mutta ainakin niitä sarjan faneja, jotka eivät tähän asiaan ole koskaan kiinnittäneet huomiota, ei tämän muutoksen pitäisi häiritä. Joka tapauksessa PS2:n Castlevanian tarinasta muodostuu yksinkertaisen alkuteemasta loppua kohden mukavan yllätyksekäs, ja tunnelmassa peli päihittää mennen tullen monet kaksiulotteiset Castlevania-pelit.
PS2:n Castlevania muistuttaa Harmony of Dissonancea monella muullakin tavoin kuin vain alkuasetelmaltaan. Tässäkin käytetään erivärisiä taikaesineitä yhdistettynä lisäaseisiin, jolloin saadaan tehtyä lisäaseista voimakkaampia ja erilaisia variaatioita. Samoin pelin vaikeusaste tuntuu olevan suurimman osan pelistä samalla tasolla HoD:in kanssa, eli Castlevania ei tosiaankaan ole vaikea peli. Jopa pelin valikossa on käytetty samaa vanhan ajan kirjapainokirjasinityyppiä kuin HoD:ssa. Silti erojakin HoD:iin on, ja kaikki ne ovat oikeastaan vain parempia. Ensinnäkin poikkeuksellista kaikkiin 2000-luvun käsikonsoleiden Castlevania-peleihin nähden on, että vaikka hahmolla on tässäkin samantyyppisiä ominaisuuksia (kuten HP:t ja MP:t), pelaaja ei lainkaan saa tappamistaan vihollisista perinteisiä kokemuspisteitä, eikä hahmon kykyjä näin ollen määritä missään vaiheessa mikään numeroitu taso. Outoudestaan huolimatta tämä on minusta vain positiivinen muutos, sillä näin pelaajalla ei ole mitään syytä jäädä jatkuvasti hakkaamaan vihollisia ellei ehdottomasti halua, ja tämä myöskin estää vaikeustason manipuloinnin, ts. vaikka tuhoaisi vihollisia kuinka paljon tahansa, hahmo ei siitä silti tule yhtään vahvemmaksi. Näin pelaaja ei vahingossakaan tee pelistä itselleen liian helppoa. Huomattava ero on tietysti myös Leonin tapa heiluttaa ruoskaa, johon kuuluu huomattavasti muitakin liikkeitä kuin yhdenlainen isku ja sitten lyhyen kantaman vapaa heiluttelu. Lisäksi varsin erikoista kaikkiin Castlevania-peleihin nähden on, että kerran linnaan astuttuaan Leon pääsee kuitenkin vapaasti käymään sen ulkopuolella, jossa hän voi aina käydä kauppiaan luona. Tämä onkin jo tarinan uskottavuuden kannalta huomattavasti parempi ratkaisu kuin se, että kauppias ilmaantuisi aina muka sattumalta milloin missäkin osassa linnaa, kuten HoD:issa.
Graafisesti Castevania PlayStation 2:lle on hieman parempi kuin osasin odottaa. Erityisesti Leon on piirretty yksityiskohtaisen tarkasti ja hänen liikehdintänsä on suorastaan uskomattoman luonnollista ja sulavaa. Nähtävästi graafisessa suorituskyvyssä on seikkailupelienkin osalta tultu aimo harppaus eteenpäin sitten ensimmäisen PlayStationin polygonien. Graafikot olisivat tosin saaneet pitäytyä ainakin Leonin osalta tarkemmin Ayami Kojiman piiroksissa, joissa Leon näyttää täydelliseltä. Myös monet linnan maisemat ovat upean näköisiä, ja huomasin, ettei läheltä kuvatuissakaan seinissä, tauluissa ja muissa sellaisissa näy minkäänlaisia pikselöitymiä. PS2 pystyy selvästikin tekemään 3D-grafiikasta kaunista. Oli mukava huomata myös, kuinka paljon pelisarjan aiemmista osista tuttuja vihollisia löytyy tästäkin, vaikkakin kolmiulotteiseksi siirrettynä monet ovat kokeneet enemmän tai vähemmän merkittävän muodonmuutoksen. Tämäkään ei tosin ole minusta läheskään kaikkien kohdalla huono asia. Samoin lisäaseista neljä on onneksi vanhoja tuttuja ensimmäisestä Castlevaniasta lähtien, joskin kristalli oli uutuus, joka herätti minussa hiukan kummastusta.
Audiopuolella Castlevania ottaa aivan uuden suunnan sarjan edellisiin osiin nähden. Oletin alusta asti, että peli sisältää ääninäyttelyä ja oikeassa olin. Sen sijaan sitä en osannut odottaa, että kaikki hahmot puhuvat amerikkalaisaksentilla, vaikka ovatkin eurooppalaisia, vieläpä varsin modernilla tavalla. Se on jo itsessään pahasti häiritsevää, ja lisäksi Leonin ääninäyttelijä ei useimmiten kuulosta kovin luonnolliselta ja tuo väistämättä mieleen Hayden Christensenin Tähtien sodan episodi II:sta. Ääninäyttelyn osalta peli saa siis miinusta, vaikkakin muilla hahmoilla itse äänet kuulostavatkin hyvin istuvilta. Pelin musiikki puolestaan on… varsin erikoista. Oli mukava lukea ohjekirjan loppua, jossa itse Konamin ”hovisäveltäjä” Michiru Yamane kertoi olleensa mukana tekemässä peliä. Musiikki ei kuitenkaan ole tässä pelissä ihan sitä, mitä olisin Yamanelta odottanut; vanhemmissa Castlevanioissa kappaleet ovat olleet tarttuvia ja melodisia, kun taas PS2:lla musiikki on enemmänkin orkesterimaista ja koostuu enimmäkseen uruista ja erilaisista kosketinsoitinäänistä. En sano, että musiikki on huonoa tässä PS2:n Castlevaniassakaan, mutta se on totisesti erilaista mihin olen tottunut. Ilmeisesti trendi pelimusiikin sarallakin on viedä sitä yhä enemmän ”oikean”, tavallisen musiikin suuntaan. Siitä huolimatta monet kappaleet ovat kiistatta tässäkin pelissä hienolta kuulostavia. Pidän erityisesti House of the Sacred Remainsin ensimmäisessä kerroksessa sekä Garden Forgotten by Timen keskivaiheilla soivista kappaleista. Ihan hyvää työtä Yamane on tehnyt, mikäli Konamin tavoitteena on tuottaa uusiin Castlevanioihin realistisempaa musiikkia.
Kaiken kaikkiaan PlayStation 2:n Castlevania on kolmiulotteiseksi peliksi erittäin hyvin onnistunut. Ruoska viuhuu 3D:nä jopa kaksiulotteisia tehokkaammin, ja kolmiulotteisuus tarjoaa myös mahdollisuuksia, joiden toteuttaminen kaksiulotteisena ei onnistuisi. Uudelleenpeluuarvoa lisäävät kiitettävästi mukana olevat Crazy- ja Joachim-lisämoodit, joista jälkimmäisessä pääsee pelaamaan vampyyrilla, ja jotka tarjoavat samalla myös lisää haastavuutta korkeampaa vaikeusastetta kaipaaville. Jään odottamaan mielenkiinnolla lievästi toiveikkaana, miten onnistuneesti Curse of Darkness ja mahdollisesti muut kolmiulotteisena julkaistavat Castlevaniat tulevat toimimaan.
| Arvosana | Hyvää | Huonoa |
  |
Tarina, grafiikka, kontrollit, tutoriaali, hahmonkehityssysteemi | Ääninäyttely, vain taistelun aikana avautuva tavaraikkuna |